-->

Paino ja minäkuva

Aug 21, 2014

Tämän tekstin matka luonnoksesta blogiin kesti jonkun aikaa, koska ajatusteni muuttaminen sanoiksi aiheeseen liittyen oli välillä monimutkaista ja aikaavievää. Halusin siis kirjoittaa ylös ajatuksiani painoon ja minäkuvaan liittyen, ja sivuta siinä samassa omaa matkaani kohti sellaista kroppaa, missä kuvittelisin varsin hyvin viihtyväni.

Ajatus lähti eräästä keskustelusta yhden läheiseni kanssa, joka totesi ykskantaan kyllästyneensä kuuntelemaan, kuinka puhun rumasti itsestäni. Tarkemmin sanottuna kropastani ja siitä, miltä se juuri nyt  - reilut pari kuukautta toisen synnytyksen jälkeen - näyttää. Hassua kyllä, otin kerrankin onkeeni ja työstin asiaa pääni sisällä vieläkin pidemmälle: tein nimittäin itselleni lupauksen, etten enää sano ääneen äärinegatiivisia asioita kropastani, ja mikä vaikeinta, yritän myös parhaani mukaan olla ajattelematta niitä.

Postauksen kuvat tehty täällä



"Karsean näköinen tuo masuröllö, siinä se vaan roikkuu elottomana ja ryppyisenä, ja estää mua mahtumasta lempivaatteisiini!." "Kylläpä on muuten pee levinnyt raskauden myötä ja selluliittiäkin on reidet kirjavanaan..." "Mulla on ällöttävät käsivarret, läskiä on niin paljon lihasten päällä, että näytän ihan kuulantyöntäjältä, hyi!" "Mun jalat on on kuin puunrungot, en todellakaan voi laittaa päälleni polven ylle jäävää hametta tai mekkoa!"

Edellä vain muutamia valittuja negatiivisuuksia, mitä olen päästellyt suustani viimeisten kuukausien aikana - aika viehättävää luettavaa, ja varmasti kuunneltavaa... Ei ihmekään, että läheiseni pyysi mua lopettamaan. En itsekään jaksaisi kuunnella vastaavanlaista alituista marinaa ja sättimistä jonkun muun suusta, hulluksihan siinä tulisi! Ja mikä ikävintä, tällaiset äärinegatiiviset ajatukset, etenkin ääneenlausuttuina, alkavat salakavalasti elää omaa elämäänsä, ja pian sitä on niin sokeutunut omalle peilikuvalleen, että ei näe ulkomuodossaan enää mitään hyvää tai kaunista, vaan osaa ainoastaan tarttua epäkohtiin. Mun tilanne ei ollut onneksi ihan noin paha, mutta ymmärsin silti, että nyt tämän naurettavuuksiin asti menevän itsensä nälvimisen on kertakaikkiaan loputtava ja mun on opeteltava uusi tapa katsoa itseäni.

Vaikka tiedänkin olevani fyysisesti vielä keskeneräinen, jos niin voi sanoa, niin olen silti pikkuhiljaa opetellut pitämään itsestäni, vaikkakin sitten paloissa. Mä kerron teille tarkemmin, mitä tarkoitan! Eli sen sijaan että parjaan jotain kohtaa itsessäni, katson sitä hetken tarkaan peilistä ja yksinkertaisesti hyväksyn, että tuo nyt on tuosta kohtaa minä just tällä hetkellä. Sitten käännän huomioni johonkin positiiviseen, kuten vaikka siihen, että raskaudesta ja monen monesta raskauskilosta huolimatta mun lihaskunto on edelleen suht hyvä, ja paikoitellen näen jopa lihakset rasvakerroksen alta.

Eli niin, että kuppi on puoliksi täynnä, eikä puoliksi tyhjä! Tiedän myös, että mulla on vielä pitkälti matkaa siihen, että olisin tyytyväinen kroppaani vaikka biksut päällä, mutta olen sisäistänyt sen, että sinne asti pääsy vaatii paljon työtä, eikä mikään tule ilmaiseksi. Siksi olenkin aloittanyt työn jo reilu pari viikkoa synnytyksen jälkeen siten, että lopetin hormonihimoissani herkkujen mussuttamisen ja otin käyttöön vanhan kunnon namipäivä viikossa -käsitteen. Syön myös päivän mittaan tarpeeksi hyvää ravintoa, jonka vuoksi imetys sujuu mainiosti ja vauva kasvaa kuin rikkaruoho. En näe nälkää, enkä koskaan enää aiokaan. Kitukuurit ja poppaskonstit on mun kohdalla nähty, nyt ja tulevaisuudessa aion panostaa hyvän ravinnon, levon ja henkisen hyvinvoinnin lisäksi liikuntaan ja urheiluun ja rakentaa näitä työkaluja hyödyntäen itselleni sellaisen kropan, joka kuvastaa tätä kaikkea, ja etenkin sitä, että mulla on hyvä olla omissa nahoissani.

Ja uskokaa kun sanon, että mulla on kokemusta aika monen mallisista nahoista; olen aikuiselämäni aikana nimittäin painanut kaikkea mahdollista väliltä 70-115 kiloa, että repikää siitä - aika hurjat luvut, eiks? Nuo "huippulukemat" saavutin vajaa vuosi ennen mieheni tapaamista ja niihin "päästiin" yksinkertaisesti syömällä äärettömän surkeasti ja ravintoköyhää "ruokaa" ja herkkuja. Lisäksi kun ihminen ei liiku muuten kuin jääkaapin, vessan ja olkkarin sohvan välillä, on edellä mainitun kaltainen lopputulema taattu. Toisaalta, tehtyäni erinäisiä suuria elämänmuutoksia puolisen vuotta ennen mieheni tapaamista, en kokenut tuon suurenkaan ylikilotaakan karistamista kovinkaan raskaaksi hommaksi, siinä nuo sulivat pois, kun aloitin vuosien jälkeen reippaan urheilun ranskalaisen potkunyrkkeilyn, eli savaten muodossa ja tungin kurkustani alas roskan sijaan tarpeeksi terveellistä ruokaa.

Itsekuri löytyi myös uudelleen, kun siivosin elämääni reippaasti paremmaksi myös henkisellä puolella, ja löysin itseni ikäänkuin - kliseisesti sanottuna - uudelleen. Tuo läskit lähtee -projekti vaati siis tiukan itsekurin lisäksi myös henkisen suursiivouksen onnistuakseen, mutta olen edelleen hitsin ylpeä itsestäni, kun siihen pystyin. Tuon homman kokeneena ja sitä ennen lukuisia kertoja eestaas painoni kanssa jojoilleena kaipaan enää sitä loppusilausta, eli sitä, että pääsisin vihdoinkin siihen painoon, tai oikeastaan muotoon, kiloista viis, missä tuntisin oloni hyväksi ja omaksi itsekseni. Että sieltä peilistä katsoisi just se Taru, jonka näen pääni sisällä, eikä kukaan muu.

Tässäpä siis raamatun mittainen pohjustus ilmoitusluontoiselle asialle, että blogissa tulee varmasti jatkossa näkymään enemmän juttua ravinnosta, treeneistä ja näiden kahden lieveilmiöistä. Syyskuun alusta alkavat nimittäin treenit uuden, mahtavan tuntuisen PT:n kanssa, jahka kulutan ensin loppuun vanhan salikortin kerrat.

Tämän sanottuani ja tänne julkisesti blogiinikin päivitettyäni katson energiaa puhkuen ja into piukassa tulevaan tietäen, että tämä homma vaatii helkkaristi duunia, pinnaa, kärsivällisyyttä ja voimia, mutta että hitto soikoon minähän tämän (elämän mittaisen!) projektin vien loppuun ja lopussa (ensi kesänä) kiitos seisoo.

Tästä on suunta vain ylöspäin, mä olen niin valmis.

Herättikö juttu teissä ajatuksia? Olen pelkkänä korvana kommenttiboksin puolella, saa jakaa omia ilojaan ja surujaan asiaan liittyen, tsempata, myötäelää tai kommentoida ihan muuten vaan.

Seuraa blogiani Bloglovin'ssaBlogilistallaFacebookissa ja Instagramissa.

20 comments:

  1. Mielenkiinnolla tulen seuraamaan postauksia mitä tästä tulee jatkumaan. Täällä myös yks joka kaipaa muutosta elämään. En ole tyytyväinen kroppaani eikä sitä muutosta tosiaan voi tehdä kukaan muu kuin minä itse. Tsemppiä! <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiva kuulla, että myötäelät! :) Niinhän se menee, että jos se ei lähde itsestä, niin ei sitten mistään. Tsemppiä sulle kanssa! :)

      Delete
  2. Tsemppiä projektiin! :) :) Täällä myös varovaisesti olen alkanut ajatella että jospa noista raskauskiloista koittaisi vähitellen eroon, ihan vaan herkkuja vähentämällä ja syömällä enemmän kunnon ruokaa.Huoh. Poitsu nyt 10 kk,mulla kun tuo tankkaaminen oli niin tehokasta että imetys ei vienyt kiloakaan, onnistuin niitä keräämäänkin. Mutta ei noita nyt paljoa ole, kun vain vanha koira oppisi uusille terveellisemmille tavoille niin siitä se lähtisi. Onneksi on pitkät vaunulenkin, tai rattaissahan tuo pikkumies jo istuu. <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos. <3 Fiksuin on just tuo sunkin ajattelema lähestyminen, että hiljaa hyvä tulee ja pienillä muutoksilla saa jo aikaan paljon. Mulla on jo lähtenyt tasaista tahtia n. puolet raskauskiloista, mutta keräsin niitä niin suuren määrän, että vielä tuota hommaa riittää. ;) Kyllä säkin onnistut, kun vaan päätät! :) Tsemppiä hommaan.

      Delete
  3. Voi, miten hieno kirjoitus! Itse olen huomannut itseni kunnossa pitämisen helpottuneen sen jälkeen kun olen opetellut itseni hyväksymistä ja arvostamista. Itsestä huolehtimiseen auttaa kovasti itsensä rakastaminen ja sen miettiminen, mitä haluaa itselleen antaa... Pelkästään laihtumisen tavoittelu on huono tavoite, vaan kokonaisvaltainen hyvinvointi on paljon kannustavampi tavoite! Ja nimenomaan, kilojen tuijottelu on turhaa touhua, tärkeää on se, miltä tuntuu ja näyttää omasta mielestään! Tsemppiä!!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos, Essi. Mulla se ei onneksi ole kiinni itseni rakastamisesta, mä en ikinä vaihtaisi itseäni kehenkään muuhun, vaan viihdyn elämässäni niin hyvin, kuin vaan voi viihtyä. :) Ulkomuoto onkin sitten eri asia, mutta sen eteen tässä töitä tehdäänkin. Fokus on myös vahvasti hyvinvoinnissa ja siinä, että saan fyysisen kunnon viritettyä viimein huippuunsa - pari raskautta putkeen ei ole ollut helpoin yhdistää urheiluun... :D Nyt näen asian niin, että tästä alkaa mun aika huolehtia itsestäni niin hyvin, kun suinkin osaan! :) Kiitos myös tsempeistä, sitäkin varmasti tarvitaan!

      Delete
  4. Tsemppiä tulevaan. Itselläni oli aikoinaan jonkinlainen kolmenkympin kriisi ja peilistä katsoi ihminen joka oli kaikkea muuta kuin, mitä itse halusin. Niinpä muovasin itsestäni sellaisen johon olen nyt tyytyväinen, olen sakolla uhannut myös miestäni huomauttamaan, jos repsahdan. :D Omassa tilanteessa on ihan loistavaa, että olen edes vartalooni tyytyväinen, kaikessa muussa onkin sitten pohdittavaa. :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ihana toi sakko! :D Mä kyllä kunnioitan kovasti ihmisiä, jotka menee ja tekee, eikä vaan narise ja nirise, ja jää tuleen makaamaan. :) Upeeta, että löytyy naisia, jotka rehellisesti sanovat, että ovat kroppaansa tyytyväisiä, tuntuu että vaikka niin olisikin, niin aina pitäisi keksiä edes joku "epäkohta", josta valittaa... Ettei voi vaan rehellisesti todeta, että kyllä, viihdyn nahoissani. :)

      Delete
  5. Muistan samantyyppiset aatokset omalla kohdallani juurikin muutama kk synnytyksestä. Silloin se vaaleanpunainen kupla ikäänkuin alkoi raottumaan, olinkin taas oma erillinen itseni, nainen ja ihminen enkä vain maitoautomaatti jota ei paljoa ulkonäölliset seikat kiinnostaneet :D
    Luojan tähden niitä itkuja ja inhoa kun koitin vaatehuoneessa änkeä päälleni entisiä lempivaatteitani! Mutta. Aloin myös tietoisesti suhtautumaan kroppaani armollisemmin, pyrin miettimään minkä uskomattoman duunin se juuri oli tehnyt. Nyt kun vauva on jo 10kk, oma kroppa alkaa taas pikkuhiljaa tuntua omalta. Kaiken tämän yövalvomisen ja korvakierteiden keskellä yritän kyllä edelleen olla piiskaamatta itseäni liikaa. Jos päivä on ollut raskas eikä yölläkään nukuttu, en lähde lenkille jos haluan vain käpertyä sohvan nurkkaan kera kirjan ja suklaalevyn. Sallin sen itselleni ilman huonoa omaatuntoa. Juuri sillä hetkellä se hoitaa mun psyykeä paremmin kuin lenkillä kulutetut kalorit ;)
    Toisaalta, terveellinen ruoka ja ulkoilu auttaa mua jaksamaan tän arjen pyörityksen, siksi niihin panostan jos ulkonäöllisten seikkojen ajattelu alkaakin tuntua ahdistavalta. Tsemppiä projektiin!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mulla on ollut kiirus päästä omiin nahkoihini jo melkein tän raskauden alusta asti, kun tulivat niin peräjälkeen edellisen kanssa. :D Eli kovasti on venailtu tätä hetkeä, kun ei enää tartte miettiä masutyyppiä, vaan voi keskittyä vaan omaan napaansa - imetys tietty huomioiden. :)

      Muistan kanssa ekasta raskaudesta että siinä vajaa puoli vuotta synnytyksestä aloin tuntea oloni fyysisesti enempi vanhaksi itsekseni, vaikka painoa vielä olikin ekstraa. Ja todellakin pitää kuunnella itseään, eikä painaa väkisin, lepo tekee yleensä sillon hyvää, jos kroppa sen tilaa. :) Kiitos hurjasti tsempeistä, on niin kiva kuulla muidenkin saman kokeneiden mietteitä.

      Delete
  6. Hieno ja rehellinen kirjoitus <3 Oot täysin oikeassa siinä, että pitäisi kiinnittää huomiota siihen, miten itsestään puhuu ja oppia hyväksymään itsensä. Tässä vartalossa on kuitenkin (toivottavasti) vuosikymmeniä vielä jäljellä tätä elämänkaarta :) Oon myös itse yrittänyt keskittyä siihen, että hyväksyn oman vartalonmallini, enkä enää haaveile itselle utopistisesta huippumallin kropasta. Mä kuulun siihen "isoluisten joukkueeseen", joten en tule ikinä olemaan esimerkiksi pieni ja siro. Tämän ajattelutavan oon vasta nyt oppinut prosessoimaan :) Siinä samalla on sitten onneksi se oma näkemys omasta "ihannekropasta" muokkaantunut. Se tuntuu vapauttavalta! Ja huomaan myös, että mulla on vasta aikuisiällä alkanut vaakakupissa painaa enemmän terveys, kuin itse ulkonäkö. Toki se ulkonäkökin on mulle tärkeä asia, mutta eniten mietityttää fyysiset ominaisuudet kuten yleinen energiataso, aerobinen kestävyys, lihaskunto, hapenottokyky jne (jotka toivottavasti kantaa pitkälle tulevaisuuteen), sekä perinnölliset seikat kuten esimerkiksi meidän suvun verisuonisairausrasitteet.. Näiden asioiden lisäksi mä ihan oikeasti teen tätä omaa laihis- ja kuntoprojektiani myös miehen takia. Älkää siis käsittäkö väärin, hän on aina hyväksynyt mut sellaisena kuin oon ollut, eikä ikinä ole vihjannut asiasta suuntaan tai toiseen :) Mutta mulle on tärkeää, että oon tasavertainen kumppani sporttisuudessa ja aktiivisuudessa, enkä se sohvalla makaava väsynyt syöppö, joka oon joskus ollut. Ja haluan mä olla miehen silmissä myös ihan simpsakan näköinen vaimo, jota jaksaa katella vanhoille päiville asti ;)

    -Stella

    ReplyDelete
    Replies
    1. No kuten eilen puhelimessa juteltiin, tää oli hyvä wake up call mulle ja ihanaa kuulla, etten ole ainoa näitä juttuja pyöritellyt - näin vähän kelasinkin. ;) Toi onkin kaikista fiksuinta, että tähtää siihen parhaaseen versioon itsestään ja siinä sivussa tulee hoidettua fyysinenkin puoli kuntoo, että jaksaa sit juosta noiden tonttujen perässä... :D

      Sä oot tehnyt itse niin upean duunin E:n jälkeen, että saat olla ylpeä itsestäs, oot upea nainen! <3 Ja kyllä varmasti ukkokin kiittää, mä olen myös miettinyt että tahdon pysyä perässä, kun mies on sporttista sorttia, ei ole mitään väärää siinä. ;)

      Delete
  7. Mä kirjoitin pitkän sepustuksen ja sitten se katos! :D Argh..
    Herätti tosiaan miettimään. Tuo samainen lause on liiankin tuttu, mutta silti sitä vain mollaa liian helposti itseään. Se tulee jopa niin huomaamatta, että jonkun mainitessa asiasta, en edes tajua sanoneeni mitään negatiivista itsestäni. Pitäisi varmaan lyödä joku hirmu summa vetoa, että saisi kukkaronsa tähden pidettyä mölyt mahassaan. heheh.

    Sanon taas saman, mutta olet yksi ihanimmista ja kauneimmista immeisistä joita olen koskaan tavannut, joten mieti sitä, kun tulee ikäviä asioita mieleen. ;) pusss

    ReplyDelete
    Replies
    1. Vihaan tota, kun kommentti katoaa taivaan tuuliin... :P No eiks vaan, nyt sunkin suu suppuun, olet niin upean näköinen nainen, ettei tosikaan! :) Kyllä sitä aika nopsaan oppii, että kun joku ajatus hiipii päähän, niin pistämään jarrut lukkoon ja miettimäänkin sen toisinpäin, niin että katsoo mieluummin sitä positiivisen kautta. Vaatii totuttelua, mutta varmasti lopussa kiitos seisoo.

      Liian lyhyt tämä elämä, että sen viettäisi itseään parjaten, eiks niin kaunokainen? Ja kiitos muru tosta vikasta lauseesta, mulle tuli ihan käsittämättömän hyvä mieli sen luettuani, olet ihana nainen, Cami. <3 Pus.

      Delete
  8. Ihana teksti! Ja samoistun monessa kohdassa itsekin siihen, koska ihan liian usein tulee kiukuteltua huonoa hiuspäivää, käsivarsien roikkumista ja ties mitä. Tästä sun tekstistä sain positiivista "kiukkua" lopettaa se itsensä parjaus ja olla tyytyväinen ja itsevarma. Mutta yhdyn Camillaan, että olet ehdottomasti aivan upea ja kaunis ilmestys ja sun silmät, vau!

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitti, Laura. Sitä mä vähän ajattelinkin tätä kirjoittaessa, että moni muukin siellä ruudun takana on varmana syyllistynyt samaan tyhmäilyyn... Kiva, että teksti on herättänyt teidät ihanat naiset ajattelemaan! :)

      Kiitos sulle myös kauniista sanoistasi, sait hymyn huulilleni. <3

      Delete
  9. Tähän raamattutekstiin ei voi sanoa muuta kuin Amen! Ihan kuin olisin itse omat ajatukseni rustannut. Ja samaa on täällä läpikäyty. Se itsensä sättiminen, se on mulle edelleen tosi iso pahe ja siitä oikeasti pitäisi päästä eroon. Tiedän epäkohtani ja yritän niitä pikkuhiljaa muokata siihen, mihin olen tyytyväinen. Mäkin olin painanut yli 100kg ja se herätti mut silloin. Joskin taistelu läskejä vastaan tapahtui syömättömyydellä ja kaikkihan me tiedetään, että se se vasta väärä tapa on! Multa lähti puolet hiuksista ja menin muutenkin niin huonoon kuntoon. Nyt sit tavoite on terveellisesti ja liikunnalla. Kyllä mä vielä nämä läskit sulatan, ihan niin kuin sä, vaikket mun mielestä sitä edes tarvitse. Sä olet upea Nainen, isolla n:llä. Sä säteilet sellaista kauneutta, jota voi vain ihailla. Persoonasta nyt puhumattakaan, aiii lavit♥
    Mutta tää allinheiluttaja ja lörppömahainen toteaa vielä kerran amen ja tästä jatketaan muru ♥♥♥ olet huippu♥

    ReplyDelete
    Replies
    1. Sun pitää kanssa vaan luvata itsellesi, ettet tee sitä enää. Yllättävän nopsaan mäkin olen sen lopettanut, ja sitä oppii katsomaan itseään uudella tapaa - armollisemmin. :) On parempi olla nahoissaan, vaikka niissä vielä onkin tekemistä! Ajattelen tän nyt niin, että haluan nauttia myös tästä hetkestä ja mun kropasta näin, etten vaan sokkona höngi eteenpäin ja tavoitetta kohden, vaan otan jokaisesta hetkestä ilon irti. :)

      Juu, ruokalakko ei tod ole fiksua, itsekin on nuorempana vaikka mitä hölmöilyjä kokeillut, ja kas, yllättäen ne kilot sieltä tulivat takaisin... :/

      Kiitti Janet, itse olet upea. Mä sanoin sulle sillon aiemmin, että kun sä näet muissa niin paljon hyvää, niin sun pitäisi pystyä katsomaan itseäsikin noiden samojen lasien läpi - näkisit miten suloinen, viehättävä ja aurinkoinen neiti sä oletkaan. :) <3

      Delete
  10. Sitä kun on reissussa niin missaa näemmä postauksia, jotka lukee pariin kertaan vain ihaillen rohkeutta.

    Viime syksyn, talven ja kevään YT:t, organisaatiomuutos ja omassa elämässä muutto ja miehen sairastelu keväällä veivät voimat tehdä mitään extraa tai syödä fiksusti. Nyt ollaan pisteessä jossa on pakko tehdä jotain. Siksi, että en ole tyytyväinen kehooni ja energiatasooni, siksi, että skolioosi selässä oireilee ja myös siksi, että sokeriarvot olivat pienesti koholla. Kaksi viikkoa sitten sovin lääkärin kanssa, että vauvan askelin koetetaan mennä eteenpäin, vuodatettuani ulos sen faktan, että kun on kuullut kuusivuotiaasta saakka olevansa pullea niin syöminen on sen jälkeen ollut vain rasite.

    No, en käy vaa'alla. Ensimmäinen asia jonka lääkärille lupasin. Sen sijaan lupasin 30min kävelyt joka päivä ja 20min lihaskunnon. Lyhyitä aikoja, mutta se 30min tarkoitus onkin olla ulkona vartti aamusta ja vartti töiden jälkeen ja nollata pää, ei urheilla. Lihaskunto on rakennettu tarkoituksella lyhyeksi, mutta kuntopiirin mallissa koko ajan tehdään viitta eri liikettä, isoja lihasryhmiä ilman taukoa täysillä. Tämä minimissään kolme kertaa viikossa, maksimissaan viisi. Kuulemma viisi kaksi päivää oltava lepoa. Kun senkin kerroin, että vihaan liikuntaa. Suhtautumiseni urheiluun on liian kieroon kasvanut ja haluan ensin oikaista käsitykseni ruokaan. Urheilu sen jälkeen.

    Mulle vaikeinta on se syöminen. Ollut aina. Tai ei aina, mutta en muista miltä tuntuu syödä ilman tunnetta, että lihonko taas. Onhan siitä 27 vuotta kun niin viimeksi tein. Karkeasti sanottuna. Mutta herkut pois ja kotiruokaa monipuolisesti kasviksia unohtamatta oli lääkärin sanoma. Olen samaa mieltä, elämänmuutosta haen, en kisakuntoa. Sitäkin on joskus tehty, kisakunnon hakua siis. Ja siksi tiedän tasan tarkkaan mitä syödä ja mitä en. Tiesin jo ala-asteella (ja silloin ei kyllä ollut pahemmin light-tuotteita, joka helpottaa nytkin, niitä en käytä).

    Puhdasta ruokaa, riittävät määrät, säännöllisesti ilman nälkää. Yritys ainakin on kova, en tiedä tuleeko tästä mitään. Toivon kovasti. Itsekuri kun on olematon niin saa nähdä. Yksi lause jonka luin tosin kannustaa tekemään "So something every day that your future self will thank you for". Jos en enää, kolmatta kertaa, leikkisi terveydelläni. Kaksi lienee riittämiin. Näin koetan ainakin ajatella.

    Tulipahan vuodatus. Se on nyt seissyt tässä kommenttiboksissa julkaisematta tunnin. Omalla tavallaan sen kirjoittaminen helpotti, mutta uskallusta vaatii julkaista. Vanhaan postaukseen kommenttia, jota tuskin sinun lisäksi moni lukee.

    Tiedätkö Kiitos Taru. Rohkeudesta ja esikuvasta <3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi sua... Ihana kommentti, oikein liikutuin tästä. <3

      Mun tarina on siinä mielessä erilainen kun sulla, että oon koko lapsuuteni ja nuoruuteni ollut hoikka ja aina rakastanut urheilua, mutta sitten siinä parikymppisenä homma alkoi mennä metsään, kun biletys alkoi kiinnostaa ja hyvät elintavat jäivät sen hulinan taa... Myös muut seikat veivät silloin liikaa huomiotani, mikä johti siihen, että vietin monta vuotta sohvalla istuen ja mättäen paskaa suuhuni, eikä liikkumisesta ollut tietoakaan. :(

      Ja se laihduttaminen, siitä taisi tulla oikein harrastus mulle, milloin mitäkin kuuria kokeiltiin ja hetki jaksettiin, ennen kuin taas palattiin vanhaan. Sellaista se ikävä kyllä oli pitkään, mutta siitäkin onneksi pääsee irti, mä olen todiste siitä. Toki se kaikki lähtee susta itsestä, jos sä et ole valmis muuttumaan, ei kukaan voi pakottaa sua, sekin tuli selväksi mulle vuosien varrella, kun läheisten huoli paistoi heistä läpi.

      Nyt mulla on motivaatio niin kova, että ei ole epäilystäkään siitä, ettenkö onnistuisi tässä - lopullisesti. Ja tiätkö, mä olen ihan satavarma siitäkin, että SÄ PYSTYT IHAN SAMAAN!!! :) Usko itseesi ja kaiva se voima jostain, äläkä edes sano ääneen, ettei sulla ole itsekuria, kyllä sulla on. Se on sama juttu kun nuo mun rumuudet, mitä suustani ennen päästelin, kun lopetat niiden sanomisen ääneen, huomaat, että asiat ei olekaan niin. Sanot sen sijaan itsellesi, että sä pystyt tähän. Ja teet sen itsellesi, oman terveytes ja hyvinvoinnin vuoksi, ja siksi että sulla olisi hyvä olla - muista niin väliä! :)

      Mulle voi laittaa aina viestiä, jos tuntuu että usko loppuu, mä lupaan tsempata jatkamaan! :) HURJASTI TSEMPPIÄ sulle, sä oot jo puolimatkassa, kun olet päättänyt lähteä projektiin itsesi takia. Sä onnistut kyllä. <3

      Delete

Kiitos kommentistasi! :)